Kävelemme Rantatietä, joka mukailee joen vartta. Uoma on kapeampi kuin ennen,
vesi ruostunut. Puut kähärin ja vahvoin varsin ottaneet maisemassa vallan, mutta veden ikuisesti vyöryvä liike saa meidät unohtamaan ääriviivamme. Harteillamme menneen ajan kosketus näemme muistot, lapsuutemme elävät kuvat.
Tuon tunteen muistat parhaiten esiintymisistäsi alakoulun juhlissa. Se ei hävinnyt vielä
myöhemminkään, ei edes lukioluokilla: jossain vaiheessa näytelmää tai lausuntaesitystä, esitelmää tai kirjallisuuskeskustelua unohdit ajan ja paikan. Oli kuin lähelläsi olevien ihmisten sisin olisi avannut mielesi padot ja puheesi virtasi kuin merta kohti pyrkivä vesi.
Mitä myöhemmin tapahtui, missä ja milloin? Et osaa sanoa, mikä sai sinut häpeämään,
kontrolloimaan itseäsi, kovettumaan. Unohdit sisimpäsi äänen ja kuvat. En voi moittia sinua: vasta nyt ymmärrän. Lomamatka nimittäin ohjasi minut kouluvuosieni kotipitäjän kirjastoon, josta sain luettavakseni Paula Tuomikosken teoksen Taide ja ihminen.
Taidekasvatuksen laajuutta ja kulttuuritapahtumien runsautta ei ole voinut olla huomaamatta.
Tuomikoski kuvaakin 1990-luvun taiteen ja viestinnän vuosikymmeneksi. Huikeimmillaan toiminta näkyy kesän 2001 taidekalentereissa: runoviikkoja, teatteriesityksiä, tanssitapahtumia, taidenäyttelyitä, musiikkifestivaaleja.
“Olemme siirtymässä informaatioyhteiskunnasta elämysyhteiskuntaan”, muistelen Suvi Lindenin sanoneen. Myös poliittiset päättäjät pitävät taiteellisen toiminnan tukemista hyödyllisenä.
Tapahtumat luovat yhteishenkeä, edistävät sosiaalista vuorovaikutusta, jopa eri sukupolvien välillä. Kun yksilölle tärkeitä asioita arvostetaan, elämisen motivaatio saa sytykkeitä. Kun voi toteuttaa persoonallisuuttaan jollakin alueella, syntyy mahdollisuuksia hyvään elämään.
Hyvää elämää on määritelty toistuvasti: 1900-luvun loppu oli myös arvokriisin aikaa. Materialismi kiihdytti elämän liiallisen stressin kierteeseen. Ihmissuhteet koneistuivat. Ei ollut aikaa itselle eikä läheisille; samalla elämänarvojen tärkeä alue, tunteiden ilmaisu, näivettyi. Läheisissä ihmissuhteissakin saattoi vallita viidakon laki. “Kaiken pitäisi mennä nappiin, sisintään ei halua paljastaa, ei uskalla edes rakastua, ettei tarvitsisi pettyä”, sinäkin totesit.
Huippuunsa kehitetyt välineet ja tiedon määrä eivät auttaneet informaatioyhteiskunnassa.
Koulutuksen taso ei parantunut, kun perustaidot jäivät oppimatta. Myöskään elämysyhteiskunnassa ei kyetä hyödyntämään taiteita, jos ei ole esteettisten elämysten kokemisen ja tunnistamisen edellytyksiä, kuten herkkyyttä ja kauneudentajua ja kykyä tulkita merkityksiä.
Miten oikeassa olitkaan esitellessäsi ylioppilasaineessasi ihmisen taideteoksena. Eino Leinon päivänä näen julistuksesi runossa Nuorten usko: “Sen kansan aatos tulta salamoi,/ sen tunne tuoksui suviaamun lailla/ ja kiurun lempenä sen kieli soi/ ja mieli päilyi niin kuin kaste mailla.”
Oili Sainila, teksti julkaistu Aamulehdessä heinäkuussa 2001