Matala maa, korkealla taivas. Oili Sainila, 418 s. Seutu Kustannus, Tampere
- painos 12/2020, 2. painos 3/2021.
Suo, kuokka ja Limingan Jussi
Koskelan Jussin kuokka iskeytyi turpeeseen Urjalassa vuonna 1884. Lindin Jussi alkoi kuokkia suota Limingassa vuonna 1896. Jälkimmäinen oli todellinen henkilö, kirjailija Oili Sainilan isoisä.
Sainila kuvaa äidinpuolen sukunsa vaiheita puolen vuosisadan ajalta. Samalla tulee tutuksi Ketunmaan kylä, sen ihmiset ja heidän elämänsä. On torppareita ja talollisia, piikoja ja renkejä, kirkonkylän nimekkäitä valtakunnan politiikan huipulle saakka. Lasten touhut ja tuumat tulevat eloisasti esille.
Liminka on tunnetumpi niityistä kuin soista. Jo Topelius kuvaili Maamme-kirjassa: ”Pohjanmaan pohjoisosassa, jossa meren pohja on ollut hietainen, aukeavat Limingan niityt aavana, pajupensaiden ja nuorien koivujen verhoamana silmiinkantamattomana heinikkona.”
Puuton niittyalue alkaa Liminganlahden rannalta. Maankohoaminen siirtää rantaviivaa jopa kaksi kilometriä vuosisadassa. Rantaruovikot ja muu vesikasvillisuus muuttuvat ruohostoiksi, joiden pusikoitumisen laaja niitto- ja laidunkäyttö esti. Viime vuosisadan alkupuolella niittymerta oli jopa 20 000 hehtaaria. Alueelle saapui joka kesä satoja niittomiehiä eri puolilta Suomea. Perinne jatkui osin 1960-luvulle saakka.
Etelässä niittyalue rajautuu laajoihin soihin. Kun asutus tiheni 1800-luvun lopulla, uusia tiloja ryhdyttiin raivaamaan soille. Näin syntyi muun muassa Ketunmaan kylä. Lindin torppa sijaitsi Meijänperällä, idempänä sijaitsi Toinenperä.
Tilojen nimet heijastelivat raivaajahenkeä ja elämisen ankaruutta. Yhden tilan nimi on kartassa yhä Perkkaus. Toisella perällä sijaitsi talo nimeltä Oltava. Tulijat olivat todenneet: ”Täsä se on nyt sitte oltava.”
Kun Jussi iskee ensi kerran kuokkansa suohon, iso kyykäärme luikahtaa pakoon. Jussi antaa sen mennä, käärmeitä on suolla runsaasti. Jussi on lyhyenläntä jytykkä, jolla on eläväiset silmät. Välillä hän on kovasti puhepäällä, sitten taas ’totinen kuin Lotilan puntari’.
Talkooväestä on suuri apu torpan rakennustöissä. Pian valmistuu myös navetta ja savusauna. Hirsiä saadaan työpalkkana valtion metsästä, lautaa Jukolan talosta lisätyötä vastaan. Jussi on ollut Jukolassa renkinä ja arentitorppa nousee Jukolan maille.
Jussin vaimo Selma haluaa kotipihalle kuusen. Se löytyy Perkkauksen mailta. Isäntä Kalle auttaa kantamaan sen Lindien pihamaalle. Se istutetaan kaivon viereen. Siinä se varttuu ja seurailee asukkaiden elämän kulkua. Oili Sainila valjastaa välillä myös kotikuusen tarinan kertojaksi.
Kolmas lapsi syntyy. Pieni torppa ei tarjoa talviaikaan riittävää elantoa perheelle. Jussi lähtee ratatöihin, Raaheen rakennetaan pistoraidetta. Pian kutsuvat myös pohjoisen uitot ja savotat. Kämppäelämän kuvaajana Sainila on tarkka, heikon tieverkon haasteet liikkumiselle käyvät myös hyvin ilmi.
Jussi ei luota pankkeihin, ei edes sukanvarteen. Rahakätköt ovat maassa ja seinälautojen takana. Vuoteen 1906 mennessä varoja on kertynyt niin paljon, että Lindit kohoavat torpparista talolliseksi. He ostavat Jukolasta liki 15 hehtaaria Jussin raivaamaa peltoa. Kauppakirjan allekirjoitus saa pirtinkin hymyilemään. Muutaman vuoden kuluttua tallissa hirnahtelee oma hevonen ja uusi ompelukone odottaa malttamattomana pöydällä.
Maa jatkaa kiertoaan auringon ympäri. Keisarin ilkeydet Pietarissa eivät Limingan arkeen suuresti vaikuta. Naiset saavat äänioikeuden. Vuonna 1913 vihitään Ketunmaan koulu. Limingan ensimmäinen kansakoulu oli koko maan vanhimpia, se oli perustettu kirkonkylään jo 1871.
Lindin pirtissä on vilskettä. Koulun perustamisvuonna lapsia on seitsemän. Katras kasvaa vielä kolmella, nuorimmaisena tytär Toini. Hänestä tulee Oili Sainilan äiti.
Toini Lind syntyy kansalaissodan loppuvaiheessa. Sota ei koettele Liminkaa pahoin, koska valkoiset ja punaiset pääsevät sopimukseen väkivallan välttämisestä. Lindin perheeltä sota kuitenkin vie vanhimman pojan. Hänen terveytensä heikentyy Hennalan vankileirillä ja hän kuolee syksyllä 1918.
Lindin lapset oppivat jo varhain tekemään lujasti töitä. Metsistä kerätään marjoja myytäväksi, soilta etenkin meskuja, mesimarjoja. Kun on väännetty hevoskuorma vihtoja, myyntireissu ulotetaan Oulun torille saakka.
Arjen pieniä tapahtumia Sainila kuvailee herkästi. Maatilan keskeiset työt tulevat tutuiksi. Heinänteko, navettahommat, pyykinpesut, leipominen, ruoanlaitto. Lasten leikit saavat myös sijansa. Lelut löytyvät pääosin lähiluonnosta.
Arjen ohella Sainila kuvaa juhlia. Lindin ainoa elossa oleva poika Johan avioituu tomeran Marian kanssa. Koko Ketunmaa on paikalla, pelimannit Temmekseltä asti. Pappi Åström paasaa, morsian säteilee, Selma kyynelehtii. Jussi johtaa vierasjoukon tanssiin.
1920-luvun jälkipuoliskolla Suomessa eletään voimakkaan kasvun aikaa. Uutta peltoa raivataan ja ostetaan, koneita hankitaan. Mutta vuonna 1929 alkanut talouslama romahduttaa kaiken. Pakkovasara paukkuu myös Limingassa.
Sainila kuvaa yksityiskohtaisesti Ketunmaan ensimmäisen pakkohuutokaupan. Aapolta ja Kaisalta menevät maat ja mökki irtaimistoineen. Hyvin ei käy Lindinkään perheelle. Kun poliisi tuo haasteen, Jussi piiloutuu heinäladon rintuuksille mutta ei välty huutokaupalta. Lopulta Lindit saavat kuitenkin jäädä asumaan taloonsa, nyt vuokralaisina. Oulu ja etelän kaupungit houkuttelevat työntekijoitä liikkeisiinsä. Niin myös Lindiltä, kotiin jää tytöistä vain Toini.
Vuodet vierivät, lama väistyy. Vaikka Jussi on jo ikämies, hän päättää vielä lähteä Lappiin savotoille. Nyt matkustetaan herroiksi junalla, Rovaniemelle saakka. Tukkikämpälläkin olot ovat kohentuneet. Siellä on myös emäntä, joka laittaa ruokaa ja pitää jätkät komennossa.
Tila lunastetaan takaisin suvulle 30-luvun puolivälin tienoilla. Jussi ja Selma omistavat puolet, Johan ja Maria toisen puolen. Aluksi eletään yhteistaloudessa. Maria on jo lapsiakka. Pikku Sylvi, isovanhempien silmäterä, kiikkuu soutotoolissa.
Vuonna 1938 tulee Toinin tilaisuus lähteä. Hän muuttaa siskojensa kutsumana Lahteen. Työpaikka Luhtasen neulomossa saa jäädä jo muutaman kuukauden kuluttua. Vanhemmat siirtävät osuutensa Toinin nimiin, tyttärestä tulee heidän ”huoltajansa”, ja Johanin perhe muuttaa Ojantakaseen rakennettuun taloon.
Hyvät vuodet päättyvät, sodan uhka kasvaa. Sitten tulee päivä, jolloin Sylvi kuulee, että isän on lähdettävä rintamalle. Sylvi kysyy ihmeissään, mikä se mintama oikein on. ”Se on kaukana mettän takana. Sinne tulee palijo miehiä reenaamaan”, isä vastaa.
Limingan miehiä kaatuu sodissa noin sata. Johan selviää, kahden siskon miehet eivät. Sainila kuvaa koskettavasti kotirintaman tunnelmia. Epätietoisuus raastaa, pappia ei haluta nähdä kylätiellä. Rankat mottitalkoot vahvistavat yhteishenkeä.
Lindin perheen kuopus Toini on jo täysi-ikäinen. Hän hoitaa polkupyörällä asioita kirkonkylässä. Matkalla tulee vastaan sotilas, joka hymyilee niin että Toinin on vastattava hymyyn. Myös tienvarren puut ja pensaat alkavat hymyillä.
Sainila sisällyttää sotavuosien kuvaukseen aitoja kirjeitä. Teoksessa on aiemminkin ollut useita kirjeitä, mutta niiden sisällön on kirjailija ilmeisesti luonut. Lukija ei voi olla asiasta varma. Takakannen mukaan teos on ”tosipohjainen historiallinen kertomus”.
Kirjan keskeiset henkilöt esiintyvät oikeilla nimillä, myös keskeiset tapahtumat ovat totta. Kirjoittaja kertoo mielikuvituksen kuitenkin siivittäneen tarinaa voimakkaasti. Näin on tuotu pienet arkiset tapahtumat lukijaa lähelle, samalla henkilökuvat ovat tarkentuneet.
Nopeaa lukijaa saattaa häiritä, että samasta henkilöstä käytetään sekä oikeaa nimeä että lempinimeä. Juhot, Jussit, Jannet ja Johanit voivat mennä sekaisin. Henkilöitä kirjassa on muutoinkin runsaasti. Muutaman kerran esiin tupsahtaa henkilö, jota lukijan on vaikea sovittaa tarinaan.
Teoksen repliikit on kirjoitettu Limingan murteella. Myös kertoja viljelee murresanoja. Ainakin hämäläistä lukijaa tämä aluksi askarruttaa. Mutta eloisiin murresanoihin ei voi olla ihastumatta. Tanssit ovat ryntyt, puimakone on rysky. Hevonen illastetaan, kävelijä mennä suopakoittaa, kylväjä sirauttaa jyvät maahan. Naisten puheisiin kyllästynyt isäntä jättää akat omiin jappasuihinsa.
Kieli on todella ’mellevää ja uljakasta’. Ja jos lukija ei tykkää, hänen on paras olla ’ölövinä niin kuin ei mittään’.
Teos päättyy juhannukseen 1948. Pihakuusi muistelee Jussin ja Selman elämänmenoa Lindin pihapiirissä. Jussin kuolemasta on täyttynyt toinen vuosi, ja Selmakin on juuri jättänyt hyvästit kotikuusensa linnuille. Toini leikkaa ruusupenkistä oksia maljakkoon, keinussa istuu nuori mies tyttövauva sylissä. Tarkka lukija arvaa, että vauva on nimeltään Oili.
Esko Kuusisto
Sarvipölyn salaisuus, Tuulia Heikkilä
Pirkko Turunen, LUKIJAPALAUTETTA
Sarvipölyä!
Tuulia Heikkilän lastenkirja Sarvipölyn salaisuus alkaa aurinkoisena syksypäivänä lapsille tutussa tilanteessa: opiskellaan lukemista. Tuulikki-opettaja opastaa lapsia, ja tunnelma on lämmin. Mukana on uusi koulunkäynnin ohjaaja, joka tuntuu eroavan opettajasta jo pukeutumisen perusteella. Kun ilmenee, ettei Rosa-tyttönen osaakaan lukea, Tuulikki hieman harmistuu, mutta Päivi osoittaa lapselle myötätuntoa. Tämä tilanne antaa lähtökohdan tarinalle. Lopuksi Rosa on oppinut lukemaan ja Tuulikki kuuntelemaan mielikuvituksen ääntä. Mutta ennen sitä tarvitaan sarvipölyä.
Tuulikki saa idean hankkia luokkaan pehmoeläimet, jotka hän oli nähnyt lelukaupassa ikkunassa. Yksisarviset, nimeltään Pyry ja Tuisku, valloittavat lapset. He saavat lukea ”sarvisille”, ja lukutuntiin tulee uutta hohtoa. ”Miksi tämä ilma tuntuu näin kimaltavan?” Tuulikki ihmettelee, mutta Päivi tuntuu tietävän sarvisten salaisuuden.
Tarina lähtee kulkemaan Pyryn ja Tuiskun näkökulmasta. Kun koulu tyhjenee viikonlopuksi,
pehmoeläimet lähtevät seikkailemaan siellä. Koulutalo näyttäytyy nyt toisesta näkökulmasta kuin normaalina koulupäivänä. Pehmoeläinten avulla koulun tilat, opettajainhuone, portaikko, liikuntasali ja varastot muuttuvat sadunhohtoisiksi, kun pehmoeläimet valloittavat paikat. Ja ilmenee, että Päivi puhuu samaa kieltä sarvisten kanssa. Kirjan lukijat oppivat, että koulu ei ole sunnuntainakaan tyhjä, vaan ahkerat opettajat touhuavat siellä. Sarviset ovat liikuttavan kömpelöitä ja eikä oppiminen heiltäkään heti suju. Mutta Pyry ymmärtää, että ”koulu on sitä varten, että täällä opetellaan”. Paljastuu, että sarviset auttavat lapsia oppimaan pölläyttelemällä sarvistaan taikapölyä, mutta itseään he eivät sillä tavalla voi auttaa. ”Apua pitää uskaltaa pyytää, jos sitä tarvii”, Pyry sanoo järkevästi.
Sarvisten seikkailujen avulla käydään matematiikan tunnilla, ruokailussa ja kotitalousluokassa. Myös rehtori tulee tutuksi ja – yllättäen hänestä paljastuu inhimillinen piirre: makeanhimo. Pehmoeläinten touhut koulussa rinnastuvat liikuttavasti pienten ekaluokkalaisten koulun aloitukseen, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. Ja ihmeellistä on, kun lopulta oppii lukemaan, myös pikku Rosa. Yksisarviset ovat riemuissaan, kun Rosa lukee kokonaisen lauseen tavuttamalla, ja niin on myös Tuulikki-opettaja. Mutta niin vain opettajakin oppii: tällä kertaa kuulemaan yksisarvisten puhetta. ”Vain ne, joilla on tarpeeksi hyvä mielikuvitus ja lapsen mieli, voivat nähdä ja kuulla meidät elävinä.”
Nils-Peter Anderssonin kuvat ovat kertovat tarinaa lapsille tutulla tyylillä. Kansikuvassa Pyryn ja Tuiskun hahmot katsovat suurin kirkkain silmin ja sateenkaaren väliset sarvet valmiina seikkailuun. Alku- ja loppusivujen upean väriset kuvat sijoittavat tapahtumapaikan Lapin komeisiin maisemiin.