Kommentteja

Kiitos kirjasta, Oili!

Ja onnittelut ison työn valmistumisesta.

Hyvin viihdyin joulunpyhät ketunmaalaisten seurassa. Sain tutustua työteliäisiin, vakavahenkisiin ja juureviin pohjoispohjalaisiin ja elää mukana heidän elämäänsä. Jussi ja Selma olivat keskushenkilöitä, mutta kuvasit samalla lavealla kädellä koko kyläyhteisöä. Ihmisten tapa käsitellä niin maailmantapahtumia kuin elämän iloisia ja vaikeita vaiheita antoi kuvan kuin yhdestä persoonasta, kylän hengestä. Ihmiset toimivat toisiaan auttaen, kunnioittaen ja sopuisasti. Nykymaailman yksilökeskeinen ajattelumaailma on siitä kaukana.

Lukiessa silmiin piirtyi eloisia kohtauksia työnteosta, perhe- ja avioelämästä. Kuvasit niin lempeästi sitä kaikkea, itsellesi rakasta maailmaa. Korvaani virkisti Pohjois-Pohjanmaan murre, sen rytmi ja hauskat sanat. Henkilöt tuntuivat todellisilta ja jäivät lukemisen jälkeenkin mieleen elämään. Kunnioitus menneitä sukupolvia kohtaan nousi taas mieleen. Kuinka tätä maata onkaan rakennettu hartiavoimin mutta lujalla rakkaudella. Viehätti myös ihmisten uskonnollisuus, jota kuvaat luontevan avoimesti. Sehän on niin harvinaista nykyään, kun ei enää joulujuhliakaan saa koulussa järjestää.

Pidin myös kertojaratkaisuistasi. Preesensin kolmas persoona vetää lukijan henkilöiden ajatusmaailmaan mutta antaa samalla mahdollisuuden katsoa tilanteita matkan päästä. Tajunnanvirtaa ja eläytyvää kerrontaa on paljon, ja henkilöt hengittävät. Ison työn olet tehnyt arkistoja tutkiessasi. Makuasia varmaan, minkä verran itse romaanin sivuille sotatapahtumia tuo, mutta uskon, että nuoremmalla lukijakunnallasi ne ovat hyvinkin tarpeellinen kehys. Sota on joka päivä läsnä kylän elämässä, vanhempien hätä ja huoli jokapäiväistä, ja sodan mukana eletään päivästä toiseen. Sota  hajottaa entisen kiinteän elämän, ja Toinin myötä siirrytään uuteen vaiheeseen.

Mainitsit itse, että romaanissaan on kysymys sukupolvien yli siirtymästä häpeästä. Sitä en itse tunnistanut, vaikka Toini-äiti prologissa haluaa menneistä vaieta. Tilan hankkiminen ja katkera menettäminen ja jälleen uusi lunastaminen ovat kyllä dramaattisia tapahtumia. Mutta häpeän sijasta paremminkin kunnioittaa Jussin urhoollista taistelua omasta matalasta maastaan. Ajatukset ovat korkealla, taivaissa asti, ja lukija nostaa Jussille ja hänen perikunnalle hattua. Ketunmaalla on kasvanut vahvaa väkeä.

Ansaittua lepohetkeä ja hyvää, inspiroivaa uutta vuotta!

Pirkko Turunen

* * *

Hei Oili,

Olen lukenut kirjasi. Ihailen sen suhteen monia kirjallisia kykyjäsi ja
taitoasi koostaa laaja Suomen historiaan nivoutuva elämisen kokonaisuus
kaunokirjalliseen muotoon. Onnea, olet onnistunut loistavasti!

Kielesi ja kykysi toteuttaa suurin osa tekstiä murteella oli yllätys.
Onnistut siinä hienosti. Murre soi aidosti lukijan korvissa ja mielessä.
Pelkäsin, että murteen lukeminen on työlästä, mutta juoni imi mukanaan
ja murre asettui luontevasti korostamaan tapahtumien aluetta,
elinympäristöä, jossa eletään.

Kirjan rakenne on ihailtava. Aloitat sieltä äitisi sairaalavuoteen
ääreltä, jossa äiti ihmettelee, että olet tarttunut moiseen
sukututkimukselliseen urakkaan, vähätteleekin ja sitten saammekin
seurata Toinin elämää ja viime sivuilla kierrytään aikaan, jolloin
Oiliakin jo keinutellaan isän sylissä. Toinista kirjan persoonana en
muistanut heti, että hän on todella (tuleva) äitisi, mutta heti alusta
pitäen lukiessa ihastui tuohon omatahtoiseen, itseelliseen ja ajoin
vähän vastahankaiseen mutta toimeen tarttuvaan ja muiden lapsia
hoitavaan ”sinkkuun” tarinan yhtenä vahvana naishahmona isossa
sisarusparvessa.

Kirjassa lukija kulkee läpi Suomen merkittävät historialliset vaiheet,
käänteet, sodat, niukkuuden, talkootyön, suurperheiden lapsien syntymän.
Eläydyin syvästi kirjan osaan, jossa eletään arkea maaseudulla ja
pärjätään niukkuudesta huolimatta, uneksitaan, suunnitellaan ja
toteutetaan parempaa tulevaisuutta. Kuvaat todella osaavasti päivien
kulkua, erilaisia arkisen työn vaiheita, askareita. Tunnet uskottavasti
ajan työkalut, rakentamisen tavat, karjan hoidon ja hevosen
”persoonallisuuden”. Lukija todella pyörii kuvaamiesi ihmisten
kintereillä: haistaa nisun, ohrarieskan ja saa otteen sen ajan tavoista
ruokkia suuri väki raskasta työtä tekeviä ihmisiä. Lapsikuvaukset ovat
aidon oloisia, koskettavia ja hellyyttäviä, mollamaijat ja muut. Lapset
huomioidaan kaiken raskaan työn ja huolien lomassa, heistä pidetään
hyvää huolta, heidät peitellään iltaisin sänkyyn jne. Lampaat keritään,
lanka kehrätään, kerma erotellaan separaattorilla, voi kirnutaan – voi
noita osaavia naisia! Ei ehdi tulla somen kaipuuta!!

Olet taidokas kuvamaan liikaa selittämättä vahvoja tunnetiloja,
tunteiden syntymistä, paisumista, piilottamista, äänetöntä tulkintaa ja
esimerkiksi rakkautta, ihastumista, kaipuun kaihoa sodassa.
Yhteisöllisyys, naapuriapu ja talkoomeininki osoittautuvat kyläyhteisön
voimavaraksi. Sitä kuvaat vahvasti ja uskottavasti. Koskettavaa ja
terveen realistista on myös suurperheen aikuistuvien lasten haihtuminen
maailmalle, omiin elämiinsä Lahteen. Ei ollut kännyköitä, joilla pitää
yhteyttä. Miniä-anoppisuhdettakin sivutaan ja hyvä, että siinä on
särmää, sekin tuo uskottavuutta.

Kirjasi sotien kulkua kuvaava osuus oli minusta kaikkine sodan
käänteineen vähän liian tiheä ja ajattelin, että oliko syytä kaikki
sodan käänteet mainita kirjassa. Toki sekä rintaman tunnelmat, että
kotoväen alituinen pelko ja huoli, sankarikuolemat, haudat ja
kaatuneiden ilmoittamiset ovat tärkeitä ja tuttuja suomalaisesta
kirjallisuudesta ja koskettavat aina. Ehkä tapahtumien osuutta olisi
faktojen osalta voinut kuitenkin supistaa.

Kirja imi mukaansa, sai lukijan eläytymään syvästi. Tekstin rytmi on
hyvä ja rivien väleistä saa lukea omia tunteitaan ja samaistumistaan
kirjan henkilöihin. Syntyi suuri ihailu sekä emäntiin että isäntiin,
heidän taitoihinsa.

Olisi ihana tavata sinua ja käydä kasvotusten keskustelua kirjastasi ja
kirjoittamisesta ylipäätään. Olet tehnyt hienon kirjan, voimia kysyneen
hienon taustatyön ja kärsivällisen kokonaisuuden koostamisen.

Terveisin

Kaija Saarelma

* * * *

Hei, Oili

Palatakseni kirjaasi: Se on minusta upeasti kirjoitettu kirja suvusta, kaikesta työstä ja kohtaloista, joihin jouduttiin viime vuosisadalla. Kirjassa on paljon koskettavia kohtia, joita historian valossa ja omia sukujani tutkiessa voi yrittää ymmärtää. Lisäksi murre on hauska lisä – muistuttaa myös äitini keskipohjalaista murretta, jota hän puhui, vaikka asuttiin Joensuussa. 

Olet jakanut kirjan luvut mukavasti ja otsikointi niissä vie heti tarinaan. Myös lukemisen jännitys säilyi loppuun asti. Arvailin aika lailla pitkään, kuka on Toini. Viittaukset nykyhetkeen (äidin vanheneminen ja sairaus) tuntuivat luontevilta. 

Kyllä kirjoittamastasi näkee, että olet ammatti-ihmisiä! Mutta mitä kuulee kirjailijoiden sanovan työstään, niin ei romaani ihan helposti synny. Siispä nostan hattua sinnikkyydellesi!

Sinikka Salonen

* * * *

Oili, 

Kiitos oikein mielenkiintoisesta lukukokemuksesta; taidan nyt ymmärtää paremmin, millaisissa oloissa ja maailmassa isovanhempani ja isänikin elivät. Kyllä oli maailma erilainen tuohon aikaan.

T. Raimo Lind