“Ma lemmin kieltä ja kansaa sen…”
Hotel, Bar, Café, Restaurant, Food, Coffee, Dining, Dancing, Cocktails.
Kävellessäni Hämeenkadulla havaitsen liikkeiden nimissä nämä sanat vasta, kun ranskalainen vieraamme kysyy, miksi ne eivät ole suomeksi; olemmehan Suomessa!
Siis mitä kieltä ja kansaa lemmin?
Muiden tavoin olen opettanut, miten eurooppalainen maa Suomi on. EU:hun liittyessään Suomi onkin julkistanut läntiset, eurooppalaiset juurensa: geneettiset lähtökohtansa, historiansa hallinnolliset taustat, kulttuurikerroksensa!
Olen paennut Impivaaraani perustellen, ettei suomalaisuutta eikä suomen kieltä uhkaa mikään. Toisaalta tiedän, millaisen suururakan 1800- ja 1900-luvun poliitikot ovat tehneet. Läpi vuosisatojen kansamme olemassaolo on vaatinut kansalaisten pyyteetöntä toimintaa,
uhrauksiakin.
Vuoden 2001 alussa näyttää ilmeiseltä, että intomme korostaa globaalia kulttuuria on saanut meidät väheksymään omia, suomalaisia arvojamme. Kansainvälistymisen myötä olemme sivistyneet monin tavoin, mutta kielellistä identiteettiämme emme arvosta vieläkään.
Nykykoulussakin yhteiskunnan myönteinen kehitys näkyy uljaina uudistuksina. Tekniikan hallinta on näistä merkittävimpiä. Silti voimme evätä oppilaiden kielellisten taitojen kehittämisen edellytykset epäkäytännöllisin organisatorisin järjestelyin, vähäisin taloudellisin resurssein, väheksyvin asentein.
1800-luvulla K.A. Gottlundin tiedetään ihastelleen, kun aiemmin halveksittua suomea oli alettu arvostaa:“– meissä on syttynyt yksi suuri rakkaus, joka on varsin luonnollinen ja sen suhteen myös suorastaan onnellinen –.“ Myöskään J.V. Snellman ei vaiennut aatteestaan, jossa korostui kansallisen kulttuurin merkitys pienen kansan olemassaololle.
Kielen pahin uhka on syrjäytyminen. Kielen rappeutuminen on kulttuurin rappion alku.
Säilyttääkseen kulttuuritehtävänsä äidinkieli tarvitsee entistä tehokkaampia tukitoimia: tasokasta tutkimusta, kehittävää keskustelua, asiantuntevaa huoltoa, osaavaa opetusta, kiinnostavia materiaaleja.
Tällaiseen kielikylpyyn haastan koko suomalaisen yhteiskunnan!
Oili Sainila, kolumni julkaistu Aamulehdessä tammikuussa 2001