Verkon silmässä
Sähköisesti teknologisoitunut ihminen, tietokoneverkot, biotekniikka ja tekoäly ovat nykykulttuurin keskeisiä käsitteitä. Teknologia on niin integroitunut elämäämme, että viestintävälineitä voi macluhanilaisittain pitää eri jäsenten laajentumina, tietokonetta suorastaan keskushermoston laajentumana.
Oppi-isiinsä viitaten tutkija Sam Inkinen puhuu viime vuonna ilmestyneessä teoksessa Me median maailmassa “kyborgista”, kyberneettisestä organismista, jossa ihmisruumis ja teknologia ovat kietoutuneet toisiinsa. Hän esittää mediatutkimuksen keskeiseksi ongelmaksi juuri ihmisen ja koneen suhteen pohtimisen: jäävätkö koneet aistien laajentumiksi, välineiksi vai liukeneeko käyttäjä teknologiaan, sen välineeksi?
Viimeisin esimerkki ongelman ajankohtaisuudesta on matkapuhelinoperaattori DNA:n kännykkäviestimainos: “DNA on sinussa.” DNA, kännykkä, on ihmisen sisällä, ei kädessä (HS 17.2.00). Uudelle internetsukupolvelle esimerkiksi kännykkä ei siis enää ole edes mikään erillinen käden jatke.
Uusi kulttuurikonteksti on muuttanut arvoja ja ihmiskäsitystä. Virtuaalimaailmoissa ja verkoissa liikkuva “homo cyber” onkin persoonallisuudeltaan moninainen. Hän tiedostaa yhteiskunnan epävarmuuden ja riskit, mutta identiteettivälineensä tietokoneen avulla hän on vahva.
Hän kyllä joutuu elämään informaatiotulvan täyttämässä tilassa ja hänen identiteettinsä on moniulotteinen, mutta hän ei syrjäydy, sorru eikä luhistu. Hänen maailmansa perusta on siinä, että hän ymmärtää muutoksen ja epävarmuuden pysyväksi tilaksi ja hyväksyy sen osaksi elämäänsä. Hän tyytyy – Sam Inkisen sanoin – konstruoimaan identiteettejään eikä hänen mielestään yhtä, ainutta tiukasti määriteltyä merkitystä tule etsiä, koska sellaista ei ole olemassa.
“Homo cyberimme” on ottanut erityisen hyvin huomioon sen, että kaikki teknologiat lisäävät voimaa ja nopeutta. Kenties paremmin kuin koskaan ennen meidän aikanamme voiman, tehokkuuden, lisääminen on auttanut tulosten paranemiseen kaikilla aloilla. Jo lapset opetetaan huomaamaan osakkeiden ja optioiden arvon nousu. Talousuutiset korostavat yhtiöiden välistä kilpailua. Kasvusuhdanne tekee äkkirikkaaksi. Tiedon hankinta saa huikeat mittasuhteet: erilaiset tietolähteet, paikalliset ja kansalliset palvelut ja tietojärjestelmät ovat hetkessä käyttäjän ulottuvilla. Etäisyydetkään eivät tiedonhankinnassa ole enää ongelma.
Onko kuitenkin jäänyt ottamatta huomioon vanha viisaus, että nopeutuminen erottaa toimintoja? Kun nopeutuminen ylittää tietyn pisteen, kaikissa järjestelmissä seuraa kriisi ja tuho. Kriisin elementtejä on luettavissa uutisista: työpaikkojen ankara rakennemuutos, väkivallan lisääntyminen, taistelu suuryhtiöiden menestyksestä luovat niin suurta epävarmuutta, että koneminän sopeutuminen on pakko kyseenalaistaa.
Entä mitä on tapahtunut niille ikäluokille, jotka ovat vain seuranneet tätä kehitystä ja kulkeneet mukana? Koululaitoksen koneet on uusittu moneen kertaan, mutta mitä muuta koulussa on tehty? Onko kasvatettu tunneälyltään kehittymättömiä kansalaisia? Onko opettajainkoulutus vastannut kybermaailman haasteisiin? Onko lapsilla ja nuorilla moraalisesti vastuuntuntoista aikuista ohjaamassa tietoverkkojen saloihin? Onko kouluissa tiloja ja oppimisvälineitä tiedonhallinnan opettamiseen? Pelkään, että emme voi puhua mistään tietoyhteiskunnasta: suurin osa suomalaisista ei osaa hankkia eikä käyttää tietoa ja samalla koneiden jätevuori kasvaa kaatopaikalla.
Veijo Meren Manillaköysi-romaani kuvaa hyvin aikamme tilannetta. Sen päähenkilö, Joose Keppilä, löytää sotarintamalla ollessaan köydenpätkän, sidotuttaa sen ennen lomalle lähtöään kehonsa ympärille ja kuljettaa sitä pitkän junamatkan. Köysi voidaan tulkita teknologian edustajaksi, välineeksi, jolla sodassa hajonnut minuus yritetään saada pysymään ehyenä. Mutta köysi eristääkin Joosen muista: kukaan ei häntä ymmärrä eikä hän kykene saamaan kontaktia muihin. Hän voi sekä fyysisesti että psyykkisesti pahoin ja lopulta kotiin päästessään hän on kuolemaisillaan. Vasta kun köysi on katkottu ja Joose löytänyt minuutensa lähtökohdat, elämä palaa oikeisiin uomiinsa.
Lohdulliselta tuntuu se, että historia toistaa itseään joskus myönteisellä tavalla: Kreikassa munkit luostareissaan ovat alkaneet tehdä protestilauluja humanismin puolesta.
Kirjoittanut Oili Sainila, teksti on julkaistu Aamulehdessä helmikuussa 2001