Oili Sainila
FM, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori (eläkkeellä), Pirkkalaiskirjailijat ry:n jäsen
Liminka, nykyisten kirjojeni keskeinen miljöö, on syntymäpitäjäni ja varhaisten vuosieni koulupaikkakunta. Kirjoitin ylioppilaaksi Limingan yhteiskoulusta keväällä 1967 ja saman vuoden syksyllä aloitin opiskeluni Turun yliopistossa. Pääaineenani oli suomen kieli, sivuaineina kotimainen kirjallisuus sekä vertaileva kansanrunoudentutkimus ja uskontotiede. Helsingin yliopistoon suoritin yleisen teologian arvosanan. Koska tarkoitukseni jo tuossa vaiheessa oli päätyä opettajaksi, opintoihin kuului myös kasvatustiede.
Suoritin HuK-tutkinnon 1970 Turussa ja opetusharjoittelun Oulun normaalikoulussa 1974. Työssäkäynnin lomassa valmistuin filosofian kandidaatiksi Oulun yliopistossa 1978. Ennen Tampereelle muuttoa vuonna 1976 olin tehnyt opettajan töitä Rovaniemellä ja Iissä, joten työvuosia ehti kertyä 39, kun jäin eläkkeelle Tampereen klassillisesta lukiosta 2012.
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaminen oli sikäli mukavaa työnä, että siihen saattoi liittää myös oman harrastamisensa. Kirjallisuustunnit, teatterireissut ja runo-ohjelmien etsintä juhliin oppilaiden kanssa vaativat paneutumista kirjallisuuden aiheisiin. Lieneekö kaikki tämä vaikuttanut, että tein pieniä tekstejä työvuosina pöytälaatikkoon? Hakeuduin myös erilaisille kursseille osatakseni ja jaksaakseni innostaa koululaisia heidän työssään.
Eläkkeelle päästyäni jatkoin kirjoittamista. Sain kunniamaininnan Pirkanmaan kirjoituskilpailusta 2014. Saman vuoden syksyllä pääsin kolmivuotiseen Viita-akatemian kirjoituskouluun, Osallistuin myös muutamalle Oriveden opiston sekä Hämeen kesäyliopiston järjestämälle kurssille. Näistä ja kollegojen sekä ystävien ja sukulaisten kannustuksesta kumpusi entistä tavoitteellisempi kirjoitusinnostus.
On monia kirjoihini vaikuttaneita henkilöitä, jotka voisin nimeltä mainita. Ratkaisevin merkitys on ollut läheisilläni. Perheeseeni kuuluu kaksi tytärtä puolisoineen sekä viisi lastenlasta.
Ensimmäiset runokirjani Limmi (2018) ja Maisema on kirjoittanut minut (2019) julkaisi tamperelainen kustantamo Sanasato. Halusin jouduttaa sukuromaanini Matala maa, korkealla taivas valmistumista. Syyskuussa 2020 perustin vuonna 2018 aloittamani toiminimi Oili Sainilan aputoiminimeksi Seutu Kustannuksen, jonka myötä kirja valmistui jouluksi 2020. Tämän jälkeen on ollut mahdollista toimittaa myös muita kuin omia kirjojani.
Annamarja Ollikainen-Autiosaari
YTL, psykologi, psykoterapeutti, ammatillinen opettaja (eläkkeellä)
Olen syntynyt Savossa, Mäntylahden kylässä, Lapinlahden kunnassa. Isäni oli maanviljelijä ja äiti kansakoulunopettaja. Olin perheen toiseksi nuorin. Perheemme ensimmäinen lapsi kuoli kurkkumätään nelivuotiaana. Äiti kertoi meille surutyönään, kuinka Kaisu sairasvuoteeltaan oli katsellut ulos ja huudahtanut: ”Äiti katso, enkeleitä!” Meitä lapsia tuli vielä viisi lisää.
Kävin kansakoulua neljä luokkaa, joista kahdessa äiti oli opettajana. Kaikki me lapset olimme pari luokkaa äidin oppilaina. Tästä toinen sisareni muistaa vain sen, että äiti jätti hänet luokalle. Oppikoulu ehti juuri niihin aikoihin Lapinlahdelle, jonne meistä kolme siirtyi. Vanhin sisko kävi oppikoulun Kuopiossa, kaukana kotoa.
Oppikoulusta pääsin Jyväskylään opiskelemaan vuonna 1969 psykologiaa, joka tuolloin oli Suomessa uusi tiede. Innoitteen sain perheystävältä, joka toi minulle luettavaksi ensimmäisiä suomenkielisiä psykologian kirjoja. Jyväskylästä siirryin Tampereen yliopistoon projektitutkijaksi, minkä jälkeen elätin itseäni pätkätöillä, tuntiopettajana ja pienimuotoisten tutkimusten tekemisellä. Tuohon aikaan yliopisto oli kiehtova, täynnä mullistuksia oleva paikka, enkä halunnut lähteä sieltä pois. Keikkatöitäkin tuntui riittävän. Olin jäämässä akateemiseen koukkuun, mikään muu ei kelvannut. Tässä tilanteessa onni potkaisi: sain jatko-opiskelijoille tarkoitetun stipendin Ranskaan muutamaksi kuukaudeksi.
Ranskasta palattuani tapasin Tampereella tulevan mieheni Toivon ja menimme naimisiin vuonna 1984. Pian sen jälkeen sain yliopistolta elämäni tarjouksen: kaksi vuotta kehitysyhteistyöprojektissa Keniassa.
Kenian jälkeen sain ensimmäisen tyttäreni ja aika pian toisenkin.
Äitiyslomien jälkeen pääsin psykologian opettajaksi Tampereen sosiaalialan oppilaitokseen. Hankin ammatillisen opettajan pätevyyden ja jatkoin töissä. Aika pian koulujärjestelmiä alettiin kehittää monella tavalla, ja erityisesti ammatillinen koulutus muuttui voimakkaasti. Jatkoin opettajana Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa , kunnes lopetin työni syyskuussa 2011. Olin kouluttautunut psykoterapeutiksi opettajan työn ohessa ja jatkoin terapeutin töitä vielä vuoteen 2020 saakka.
Kirjoittamista aloin harrastaa siitä lähtien, kun äiti osti minulle ensimmäisen päiväkirjan. Olin silloin 12-vuotias. Vuosien ajan olin kirjoitellut artikkeleita, kertomuksia ja runoja, mutta vasta Viita-akatemian kolmivuotisella kurssilla 2014-2017 otin asian tosissani. Silloin alkoi syntyä pohjaa romaanille, joka perustuu Ranskan aikaisiin kokemuksiini vuosina 1981-1982. Olimme Oili Sainilan samassa kirjoitusryhmässä Viita-akatemiassa. Kirjani Rakkaus matkalla julkaisi hänen perustamansa Seutu Kustannus v. 2021.
Tuulia Heikkilä, KM, luokanopettaja
Pyry ja Tuisku, idea lastenkirjasta
Olen rovaniemeläinen luokanopettaja. Juuret ja siivet olen saanut kotoa Kempeleestä. Vanhempani ovat aina kannustaneet minua kohti unelmiani. Yksi pitkäaikainen unelmani on ollut kirjoittaa lastenkirja.
Miksi juuri kirja lapsille? Työssäni luokanopettajana näen päivittäin, kuinka lapset tempautuvat mukaan tarinoiden ja satujen maailmaan. Nykyisin puhutaan paljon luku- ja kirjoitustaidon ruostumisesta. Itse haluaisin puhua myös mielikuvituksen köyhtymisestä. Kaikki valmis materiaali köyhdyttää mielikuvitusta. Käytänkin luokassani paljon tarinointia ja sadutusta opetusmetodeina.
Opetin koronasulun aikana ekaluokkaa ja kaipasin tuolloin tarinallisuutta työhöni. Koneen takaa opettaminen tuntui varsin sieluttomalta. Tästä kumpusi tarve kirjoittaa oppilaille tarinaa. Tarinaa, joka eläisi heidän omassa koulumaailmassaan.
Luokkaan oli aiemmin kerätty rahaa yhteisen yrittäjyyskasvatukseen liittyvän Toripäivän projektina. Rahalla päätettiin ostaa oppilaille isot pehmolelut, lukuyksisarviset. Näille pehmoleluille lapset todella lukivat ja juttelivat. Luokan koulunkäynninohjaajan kanssa yhteistyönä päästimme ”sarviset” sitten koronasulun aikana seikkailemaan. Koulunkäynninohjaaja otti heistä kuvia seikkailemassa koulun tiloissa ja minä kirjoitin. Tästä alkoi Pyryn ja Tuiskun tarina.
Vapaa-aikani kuluu pääasiassa eläinten parissa. Minulla on koiria ja hevonen. Harrastamme mieheni Ollin kanssa metsästystä, koirakokeita sekä pienimuotoista koirien kasvattamista. Saatamme viihtyä metsässä tuntikausia. Nuorempana kilpailin lännenratsastuksessa, mutta nykyisin hevoset ovat minulle harrastus.
Uppoudun opettajantyöhöni aina täysillä. Luonnossa eläinten kanssa touhutessa saan ajatukset pois koulumaailmasta ja omasta työstäni. Koen, että luonto ja eläimet ruokkivat omaa luovuuttani. Voimaannun ja löydän ajatukseni kirkkaina ja selkeinä.
Tarinoita kerron itselleni hiljaa mielessäni lähes taukoamatta. Ehkäpä jonain päivänä alan kirjoittamaan jotain muutakin kuin lastenkirjoja. Nyt kuitenkin elän hektistä opettajan arkea, joka imaisee aina lukuvuoden aikana vahvaan otteeseensa. Eli ehkä sitten joskus, myöhemmin.
Esko Kuusisto
Sirkka-Liisa Leinonen
Kääntäjä, FM, FL
Olimme Oilin kanssa luokkatovereita Limingan lukiossa, ja aloitimme opiskelut lukion jälkeen syksyllä 1967 Turussa. Oili opiskeli suomen kieltä ja kirjallisuutta Turun yliopistossa, minä suoritin vuotta aiemmin perustetun Turun Kieli-instituutin kaksivuotiset opinnot ja valmistuin kielenkääntäjäksi. Sitten palasin kotikonnuilleni Ouluun, jossa opiskelin englannin ja suomen kieltä. Suomen kieli pääaineena valmistuin keväällä 1975.
Olin jo opiskeluaikana tehnyt henkeni pitimiksi käännöstöitä. Avioiduin kesällä 1975 ja ryhdyin free lance -kääntäjäksi. Tutkimus alkoi tuolloin vahvasti kansainvälistyä ja harvan tutkijan kielitaito riitti vieraalla kielellä kirjoittamiseen. Käänsin laadullista tutkimusta, lääketiedettä ja monenlaista ei-tieteellistä materiaalia.
Kääntäminen on antoisaa mutta yksinäistä puuhaa. Siksi olin valmis suureen elämänmuutokseen, kun miehelleni 1980-luvun lopulla tarjottiin työpaikkaa Tampereen seudulta.
Käännöstutkimus ja kääntäjien koulutus olivat siihen mennessä saavuttaneet akateemisen statuksen. Hakeuduin Tampereen yliopistoon suorittamaan kääntäjäkoulutuksen syventäviä opintoja ja vietin antoisat kolme vuotta Pyynikillä. Palasin perheineni Ouluun 1993 paljon viisastuneena ja lisensiaatin tutkintotodistus taskussani.
Reilut kymmenen vuotta olin osakkaana kahden hengen käännöstoimistossa. Jatkoin yhteistyötä monien vanhojen asiakkaideni kanssa. Samaan aikaan uusia asiakkaita tuli jatkuvasti lisää. Sähköpostin ja sosiaalisen median yleistymisen myötä toimeksiantoja tuli kauempaakin, ja työpäivät venyivät uuvuttavan pitkiksi.
Eräänä päivänä kollegani kertoi, että Oulun neurologian laitoksen esimies oli käynyt kysymässä, tietäisimmekö sopivaa ihmistä toimitussihteeriksi lääketieteellisessä julkaisussa, jonka päätoimittajaksi häntä oli pyydetty. Otin pestin siltä seisomalta. Jos 55-vuotiaalle tarjotaan uusi työhaaste, siitä ei voi kieltäytyä.
Työ oli kiinnostavaa. Tein globaalia etätyötä jo paljon ennen kuin etätyöstä alettiin puhua. Toimitustiimin jäsenet olivat hajallaan Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Käsikirjoituksia tarjottiin joka puolelta maailmaa. Hoidin toimitussihteerin pestiä vajaat 11 vuotta. Jäin eläkkeelle 2015.
Eläkeläisellä on vapaus harrastaa mitä haluaa. Oili alkoi kirjoittaa, minä jatkoin kevyitä käännöstöitä. Kun polkumme taas kohtasivat, syntyi suuren innostuksen vallassa englanninkielinen versio Oilin runoista. Se oli upea projekti, johon molemmat panostimme täysillä. Jo lukioaikana meillä oli kyky ymmärtää toisiamme, työskennellä yhdessä ja soitella yhteistä huumorin säveltä. Se kyky on onneksi säilynyt eläkeikään saakka.
Kieli-innostukseni näkyy eläkeiässä siinä, että olen opiskellut iltakursseilla myös romaanisia kieliä, ensin italiaa, sitten ranskaa ja lopulta espanjaakin. Minusta on aina tuntunut, että uuden kielen on saanut jollakin tavalla haltuun vasta sitten, kun pystyy lukemaan – edes sanakirjan avulla – jotakin muutakin kuin oppikirjatekstiä. Sopivia helppoja tekstejä ei vain ole kovin paljon.
Tämä puute pyöri pitkään mieleni perukoilla, ja kuulin S2-opettajilta samanlaisia ajatuksia. Kielenoppijoille sopivia kirjoja ei juuri ole. Kun kerran ihmettelin tätä Oilille, hän sanoi: ”Tee sellainen kirja.” Siitä lähti liikkeelle Annin, Nikon ja Ellan tarina. Ensimmäinen yksinkertainen versio täydentyi matkan varrella Oilin rakentavan panoksen ansiosta ja omien ajatusten kehittyessä. Kuvittajaksi saimme vanhimman lapsenlapseni Aliisan, joka valmistui juuri sopivaan aikaan Lapin ammattikorkeakoulun digitaalisen kuvataiteen linjalta.
Kirjan kielellisiä valintoja ovat ensisijaisesti ohjanneet kielenoppijoiden tarpeet. Aihepiirit ovat lapsille tuttuja. Kuvat tukevat sisältöä, ja kunkin luvun lopussa vaikeimmat sanat on esitetty kuvina. Kirjassa käytetään yleiskieltä, rakenteet ovat keveitä, ja sanasto on rikasta. Teksti sisältää paljon keskustelua, ja sitä on helppo lukea ääneen. Kukin kappale keskittyy yhteen aihealueeseen, jonka pohjalta on helppo viritellä keskustelua. Kirja sopii mainiosti myös vasta lukemaan oppineille lapsille sekä iltasatuna kuunneltavaksi.