“On täyttämä askeleen/ päälaskimo Tampereen:/ väli torin ja Tuulensuun/ kiviseinän ja lehmuspuun.” Kirjailija Kalevi Kalemaan graniittinen hahmo piirtyy silmiini. Hänen vakava äänensä valuu Lauri Viidan Mylly-runon säkeisiin. Vieressäni istuu ryhmä äidinkielen opettajia, vilkuilee puolelta toiselle, ihastelee, hämmentyy. Miten paljon kulttuurihistoriaa kätkeytyykään tähän ympäristöön!
Olemme tulleet Hämeenkadulle. Tähän mennessä kirjailija on kertonut Kaakinmaalla ruoskitun tamperelaisia vielä 1800-luvun lopulla. Hän on kuvaillut kansalaissodan kirjallisia muistomerkkejä. Muistelen itsekin lukeneeni Oiva Paloheimon teoksen Levoton lapsuus, jossa päähenkilö Lauri etsii isää Hämeenkadun ruumiskasoista kansalaissodan pahimman rytinän jälkeen.
Tampereen Teatterin kohdalla kertojan silmissä karehtii hetken hymy: kuulemme Aarne Orjatsalon ja Ain´Elisabeth Pennasen rakkaussuhteesta. Tässä on myös Hannu Ahon Sinisen talon miljöö. Kosken partaalla Kalemaa paljastaa petetyn tytön teeman olleen tyypillinen ennen: viaton tyttö vietellään, hän saa aviottoman lapsen, jonka heittää koskeen. Koski on houkutellut epätoivoisia monissa teksteissä; tunnetuimpia Hannu Salaman Se tavallinen tarina ja Väinö Linnan Päämäärä.
Kirjailija maalaa ajankuvaa sanoilla. Maisemasta alkaa heijastua elämänusko, kun ajamme ohi Kirjastotalon, joka Mäkelän piireineen teki Tampereen tietoiseksi omasta erikoislaadustaan prosaistien kaupunkina ja uuden sukupolven kasvattajana. Finlaysonin tehtaan luona kuulemme vuosikymmenten työn äänet. Mutta kun käymme Amurissa, Anneli Toijalan romaanien miljöössä, ja Lauri Viidan museossa ja jatkamme Minna Canthin jaYrjö Jylhän patsaille, olemme yhä sidoksissa elämän ankariin lakeihin.
On vuosi 1986. Tänä leppeänä kesäpäivänä olen oppinut Tampereen historiaa. Olen tilittänyt suhdettani elämään, ja minulle vieras maisema on pakottanut sieluni kerrokset dialogiin. Soluissani soi sama sukupolvien monikirjava ääni, jonka Viljo Kajava on tavoittanut runossaan Kaakinmaa: “– yhä vieläkin kasvavat pihlajat Kaakinmaan pihoissa,/ kymmenet puitten sukupolvet/ – -ihmisetkasvavat kaupungissa,/ – – tuhannet ihmisrivit heidän allaan/ – – rautalehden korvana uudensukupolven askeleita/ kuunnellen,/ pihlajanlehden kätenä tummien rivien vaellusta/ tervehtien – “
“Tarinatie” ja “Proosapolku” ovat päässeet Aamulehden otsikoihin viime päivinä, mutta epäilen, että Kalemaan käsikirjoituksen kohtalo toistuu: asia siirtyy toimistosta toiseen eikä kukaan tartu toimeen. Aihe saattaa olla yhä kipeän poliittinen. Yhä on helpointa kääntää selkä sille, joka paljastaa suomalaisen maiseman Getsemanen polut.
Olisiko traumamme parannettavissa? Voisiko tästä pitkäperjantain pimeydestä päästä pääsiäispäivän valoon? Kirjallisuus avaa näkökulmia, kertoo ihmiskunnan yhteiset kokemukset, auttaa ymmärtämään elämän moninaisuutta. Kun Kertomustien kulkija oivaltaa tämän, hän maisemaa katsoessaan katsoo ihmistä ja näyttää katseessaan oman sielunsa maiseman: ihmisyytensä.
Oili Sainila, teksti julkaistu Aamulehdessä elokuussa 2001