Arvosteluja

Matala maa, korkealla taivas. Oili Sainila, 418 s. Seutu Kustannus, Tampere

1. painos 12/2020, 2. painos 3/2021.

Suo, kuokka ja Limingan Jussi

Koskelan Jussin kuokka iskeytyi turpeeseen Urjalassa vuonna 1884. Lindin Jussi alkoi kuokkia suota Limingassa vuonna 1896. Jälkimmäinen oli todellinen henkilö, kirjailija Oili Sainilan isoisä.

Sainila kuvaa äidinpuolen sukunsa vaiheita puolen vuosisadan ajalta. Samalla tulee tutuksi Ketunmaan kylä, sen ihmiset ja heidän elämänsä. On torppareita ja talollisia, piikoja ja renkejä, kirkonkylän nimekkäitä valtakunnan politiikan huipulle saakka. Lasten touhut ja tuumat tulevat eloisasti esille.

Liminka on tunnetumpi niityistä kuin soista. Jo Topelius kuvaili Maamme-kirjassa: ”Pohjanmaan pohjoisosassa, jossa meren pohja on ollut hietainen, aukeavat Limingan niityt aavana, pajupensaiden ja nuorien koivujen verhoamana silmiinkantamattomana heinikkona.”

Puuton niittyalue alkaa Liminganlahden rannalta. Maankohoaminen siirtää rantaviivaa jopa kaksi kilometriä vuosisadassa. Rantaruovikot ja muu vesikasvillisuus muuttuvat ruohostoiksi, joiden pusikoitumisen laaja niitto- ja laidunkäyttö esti. Viime vuosisadan alkupuolella niittymerta oli jopa 20 000 hehtaaria. Alueelle saapui joka kesä satoja niittomiehiä eri puolilta Suomea. Perinne jatkui osin 1960-luvulle saakka.

Etelässä niittyalue rajautuu laajoihin soihin. Kun asutus tiheni 1800-luvun lopulla, uusia tiloja ryhdyttiin raivaamaan soille. Näin syntyi muun muassa Ketunmaan kylä. Lindin torppa sijaitsi Meijänperällä, idempänä sijaitsi Toinenperä.

Tilojen nimet heijastelivat raivaajahenkeä ja elämisen ankaruutta. Yhden tilan nimi on kartassa yhä Perkkaus. Toisella perällä sijaitsi talo nimeltä Oltava. Tulijat olivat todenneet: ”Täsä se on nyt sitte oltava.”

Kun Jussi iskee ensi kerran kuokkansa suohon, iso kyykäärme luikahtaa pakoon. Jussi antaa sen mennä, käärmeitä on suolla runsaasti. Jussi on lyhyenläntä jytykkä, jolla on eläväiset silmät. Välillä hän on kovasti puhepäällä, sitten taas ’totinen kuin Lotilan puntari’.

Talkooväestä on suuri apu torpan rakennustöissä. Pian valmistuu myös navetta ja savusauna. Hirsiä saadaan työpalkkana valtion metsästä, lautaa Jukolan talosta lisätyötä vastaan. Jussi on ollut Jukolassa renkinä ja arentitorppa nousee Jukolan maille.

Jussin vaimo Selma haluaa kotipihalle kuusen. Se löytyy Perkkauksen mailta. Isäntä Kalle auttaa kantamaan sen Lindien pihamaalle. Se istutetaan kaivon viereen. Siinä se varttuu ja seurailee asukkaiden elämän kulkua. Oili Sainila valjastaa välillä myös kotikuusen tarinan kertojaksi.

Kolmas lapsi syntyy. Pieni torppa ei tarjoa talviaikaan riittävää elantoa perheelle. Jussi lähtee ratatöihin, Raaheen rakennetaan pistoraidetta. Pian kutsuvat myös pohjoisen uitot ja savotat. Kämppäelämän kuvaajana Sainila on tarkka, heikon tieverkon haasteet liikkumiselle käyvät myös hyvin ilmi.

Jussi ei luota pankkeihin, ei edes sukanvarteen. Rahakätköt ovat maassa ja seinälautojen takana. Vuoteen 1906 mennessä varoja on kertynyt niin paljon, että Lindit kohoavat torpparista talolliseksi. He ostavat Jukolasta liki 15 hehtaaria Jussin raivaamaa peltoa. Kauppakirjan allekirjoitus saa pirtinkin hymyilemään. Muutaman vuoden kuluttua tallissa hirnahtelee oma hevonen ja uusi ompelukone odottaa malttamattomana pöydällä.

Maa jatkaa kiertoaan auringon ympäri. Keisarin ilkeydet Pietarissa eivät Limingan arkeen suuresti vaikuta. Naiset saavat äänioikeuden. Vuonna 1913 vihitään Ketunmaan koulu. Limingan ensimmäinen kansakoulu oli koko maan vanhimpia, se oli perustettu kirkonkylään jo 1871.

Lindin pirtissä on vilskettä. Koulun perustamisvuonna lapsia on seitsemän. Katras kasvaa vielä kolmella, nuorimmaisena tytär Toini. Hänestä tulee Oili Sainilan äiti.

Toini Lind syntyy kansalaissodan loppuvaiheessa. Sota ei koettele Liminkaa pahoin, koska valkoiset ja punaiset pääsevät sopimukseen väkivallan välttämisestä. Lindin perheeltä sota kuitenkin vie vanhimman pojan. Hänen terveytensä heikentyy Hennalan vankileirillä ja hän kuolee syksyllä 1918.

Lindin lapset oppivat jo varhain tekemään lujasti töitä. Metsistä kerätään marjoja myytäväksi, soilta etenkin meskuja, mesimarjoja. Kun on väännetty hevoskuorma vihtoja, myyntireissu ulotetaan Oulun torille saakka.

Arjen pieniä tapahtumia Sainila kuvailee herkästi. Maatilan keskeiset työt tulevat tutuiksi. Heinänteko, navettahommat, pyykinpesut, leipominen, ruoanlaitto. Lasten leikit saavat myös sijansa. Lelut löytyvät pääosin lähiluonnosta.

Arjen ohella Sainila kuvaa juhlia. Lindin ainoa elossa oleva poika Johan avioituu tomeran Marian kanssa. Koko Ketunmaa on paikalla, pelimannit Temmekseltä asti. Pappi Åström paasaa, morsian säteilee, Selma kyynelehtii. Jussi johtaa vierasjoukon tanssiin.

1920-luvun jälkipuoliskolla Suomessa eletään voimakkaan kasvun aikaa. Uutta peltoa raivataan ja ostetaan, koneita hankitaan. Mutta vuonna 1929 alkanut talouslama romahduttaa kaiken. Pakkovasara paukkuu myös Limingassa.

Sainila kuvaa yksityiskohtaisesti Ketunmaan ensimmäisen pakkohuutokaupan. Aapolta ja Kaisalta menevät maat ja mökki irtaimistoineen. Hyvin ei käy Lindinkään perheelle. Kun poliisi tuo haasteen, Jussi piiloutuu heinäladon rintuuksille mutta ei välty huutokaupalta. Lopulta Lindit saavat kuitenkin jäädä asumaan taloonsa, nyt vuokralaisina. Oulu ja etelän kaupungit houkuttelevat työntekijoitä liikkeisiinsä. Niin myös Lindiltä, kotiin jää tytöistä vain Toini.

Vuodet vierivät, lama väistyy. Vaikka Jussi on jo ikämies, hän päättää vielä lähteä Lappiin savotoille. Nyt matkustetaan herroiksi junalla, Rovaniemelle saakka. Tukkikämpälläkin olot ovat kohentuneet. Siellä on myös emäntä, joka laittaa ruokaa ja pitää jätkät komennossa.

Tila lunastetaan takaisin suvulle 30-luvun puolivälin tienoilla. Jussi ja Selma omistavat puolet, Johan ja Maria toisen puolen. Aluksi eletään yhteistaloudessa. Maria on jo lapsiakka. Pikku Sylvi, isovanhempien silmäterä, kiikkuu soutotoolissa.

Vuonna 1938 tulee Toinin tilaisuus lähteä. Hän muuttaa siskojensa kutsumana Lahteen. Työpaikka Luhtasen neulomossa saa jäädä jo muutaman kuukauden kuluttua. Vanhemmat siirtävät osuutensa Toinin nimiin, tyttärestä tulee heidän ”huoltajansa”, ja Johanin perhe muuttaa Ojantakaseen rakennettuun taloon.

Hyvät vuodet päättyvät, sodan uhka kasvaa. Sitten tulee päivä, jolloin Sylvi kuulee, että isän on lähdettävä rintamalle. Sylvi kysyy ihmeissään, mikä se mintama oikein on. ”Se on kaukana mettän takana. Sinne tulee palijo miehiä reenaamaan”, isä vastaa.

Limingan miehiä kaatuu sodissa noin sata. Johan selviää, kahden siskon miehet eivät. Sainila kuvaa koskettavasti kotirintaman tunnelmia. Epätietoisuus raastaa, pappia ei haluta nähdä kylätiellä. Rankat mottitalkoot vahvistavat yhteishenkeä.

Lindin perheen kuopus Toini on jo täysi-ikäinen. Hän hoitaa polkupyörällä asioita kirkonkylässä. Matkalla tulee vastaan sotilas, joka hymyilee niin että Toinin on vastattava hymyyn. Myös tienvarren puut ja pensaat alkavat hymyillä.

Sainila sisällyttää sotavuosien kuvaukseen aitoja kirjeitä. Teoksessa on aiemminkin ollut useita kirjeitä, mutta niiden sisällön on kirjailija ilmeisesti luonut. Lukija ei voi olla asiasta varma. Takakannen mukaan teos on ”tosipohjainen historiallinen kertomus”.

Kirjan keskeiset henkilöt esiintyvät oikeilla nimillä, myös keskeiset tapahtumat ovat totta. Kirjoittaja kertoo mielikuvituksen kuitenkin siivittäneen tarinaa voimakkaasti. Näin on tuotu pienet arkiset tapahtumat lukijaa lähelle, samalla henkilökuvat ovat tarkentuneet.

Nopeaa lukijaa saattaa häiritä, että samasta henkilöstä käytetään sekä oikeaa nimeä että lempinimeä. Juhot, Jussit, Jannet ja Johanit voivat mennä sekaisin. Henkilöitä kirjassa on muutoinkin runsaasti. Muutaman kerran esiin tupsahtaa henkilö, jota lukijan on vaikea sovittaa tarinaan.

Teoksen repliikit on kirjoitettu Limingan murteella. Myös kertoja viljelee murresanoja. Ainakin hämäläistä lukijaa tämä aluksi askarruttaa. Mutta eloisiin murresanoihin ei voi olla ihastumatta. Tanssit ovat ryntyt, puimakone on rysky. Hevonen illastetaan, kävelijä mennä suopakoittaa, kylväjä sirauttaa jyvät maahan. Naisten puheisiin kyllästynyt isäntä jättää akat omiin jappasuihinsa.

Kieli on todella ’mellevää ja uljakasta’. Ja jos lukija ei tykkää, hänen on paras olla ’ölövinä niin kuin ei mittään’.

Teos päättyy juhannukseen 1948. Pihakuusi muistelee Jussin ja Selman elämänmenoa Lindin pihapiirissä. Jussin kuolemasta on täyttynyt toinen vuosi, ja Selmakin on juuri jättänyt hyvästit kotikuusensa linnuille. Toini leikkaa ruusupenkistä oksia maljakkoon, keinussa istuu nuori mies tyttövauva sylissä. Tarkka lukija arvaa, että vauva on nimeltään Oili.

Esko Kuusisto

Sarvipölyn salaisuus, Tuulia Heikkilä

Pirkko Turunen, LUKIJAPALAUTETTA

Sarvipölyä!

Tuulia Heikkilän lastenkirja Sarvipölyn salaisuus alkaa aurinkoisena syksypäivänä lapsille tutussa tilanteessa: opiskellaan lukemista. Tuulikki-opettaja opastaa lapsia, ja tunnelma on lämmin. Mukana on uusi koulunkäynnin ohjaaja, joka tuntuu eroavan opettajasta jo pukeutumisen perusteella. Kun ilmenee, ettei Rosa-tyttönen osaakaan lukea, Tuulikki hieman harmistuu, mutta Päivi osoittaa lapselle myötätuntoa. Tämä tilanne antaa lähtökohdan tarinalle. Lopuksi Rosa on oppinut lukemaan ja Tuulikki kuuntelemaan mielikuvituksen ääntä. Mutta ennen sitä tarvitaan sarvipölyä.

Tuulikki saa idean hankkia luokkaan pehmoeläimet, jotka hän oli nähnyt lelukaupassa ikkunassa. Yksisarviset, nimeltään Pyry ja Tuisku, valloittavat lapset. He saavat lukea ”sarvisille”, ja lukutuntiin tulee uutta hohtoa. ”Miksi tämä ilma tuntuu näin kimaltavan?” Tuulikki ihmettelee, mutta Päivi tuntuu tietävän sarvisten salaisuuden.

Tarina lähtee kulkemaan Pyryn ja Tuiskun näkökulmasta. Kun koulu tyhjenee viikonlopuksi,
pehmoeläimet lähtevät seikkailemaan siellä. Koulutalo näyttäytyy nyt toisesta näkökulmasta kuin normaalina koulupäivänä. Pehmoeläinten avulla koulun tilat, opettajainhuone, portaikko, liikuntasali ja varastot muuttuvat sadunhohtoisiksi, kun pehmoeläimet valloittavat paikat. Ja ilmenee, että Päivi puhuu samaa kieltä sarvisten kanssa. Kirjan lukijat oppivat, että koulu ei ole sunnuntainakaan tyhjä, vaan ahkerat opettajat touhuavat siellä. Sarviset ovat liikuttavan kömpelöitä ja eikä oppiminen heiltäkään heti suju. Mutta Pyry ymmärtää, että ”koulu on sitä varten, että täällä opetellaan”. Paljastuu, että sarviset auttavat lapsia oppimaan pölläyttelemällä sarvistaan taikapölyä, mutta itseään he eivät sillä tavalla voi auttaa. ”Apua pitää uskaltaa pyytää, jos sitä tarvii”, Pyry sanoo järkevästi.

Sarvisten seikkailujen avulla käydään matematiikan tunnilla, ruokailussa ja kotitalousluokassa. Myös rehtori tulee tutuksi ja – yllättäen hänestä paljastuu inhimillinen piirre: makeanhimo. Pehmoeläinten touhut koulussa rinnastuvat liikuttavasti pienten ekaluokkalaisten koulun aloitukseen, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. Ja ihmeellistä on, kun lopulta oppii lukemaan, myös pikku Rosa. Yksisarviset ovat riemuissaan, kun Rosa lukee kokonaisen lauseen tavuttamalla, ja niin on myös Tuulikki-opettaja. Mutta niin vain opettajakin oppii: tällä kertaa kuulemaan yksisarvisten puhetta. ”Vain ne, joilla on tarpeeksi hyvä mielikuvitus ja lapsen mieli, voivat nähdä ja kuulla meidät elävinä.”

Nils-Peter Anderssonin kuvat ovat kertovat tarinaa lapsille tutulla tyylillä. Kansikuvassa Pyryn ja Tuiskun hahmot katsovat suurin kirkkain silmin ja sateenkaaren väliset sarvet valmiina seikkailuun. Alku- ja loppusivujen upean väriset kuvat sijoittavat tapahtumapaikan Lapin komeisiin maisemiin.

___________________________________________

Hei Oili!

Kiitos tapaamisesta Jyväskylän Kirjamessuilla. Kiitos kirjasta.

Luin kirjasi jo kertaalleen ja luen vielä sen uudestaan. Vankkaa tekstiä. Liikut nykyajassa ja menneissä polvissa. Laaja perspektiivi tuo mielenkiintoa ja on tarpeen asioiden ja ihmisten ymmärtämiseksi.

Piti tarkistaa, miten linnunrata-sana selitetään. Suomalaista mytologiaa siinä. Kuvaamasi joutsen-lintu symboloi mielessäni aina myös parisuhdetta – joutsenet ja kurjet muun muassa ovat elinikäisiä kumppaneita. Mutta luonnossa elää myös naaras- ja urospuolisia yksinhuoltajia ja niitä kukasta kukkaan hyppijöitä. Opin tämän TV:n luonto-ohjelmista.

Linnunrata kuvaa uuden ihmissuhteen kehitystä. Heti tutustumisen alussa kirjan päähenkilöillä, Oililla ja Joelilla, näyttää löytyvän vahvoja yhteisiä mielenkiinnon kohteita aina rakennusprojekteista syvällisten elämän kysymysten pohtimiseen. Kirjallisuus ja kirjat antaa ikään kuin raamit kahden ihmisen kohtaamiselle.

Varttuneemmalla iällä parisuhteen tarpeet ovat tietenkin erilaiset kuin jos olisi tarve perustaa perhe lapsineen. Mutta odotuksia on puolin ja toisin. Kuvittelisin, että Oilin ja Joelin suhde jatkuu hyvänä ja luottavaisena ystävyytenä. Siitä osoituksena on romaanin viime sivuilla oleva Joelin pitkä viesti. Siinä palataan myös alkujaan Oilia ja Joelia yhdistävään tekijään – kirjallisuuden kautta haluun löytää tie ihmisen ymmärtämiseen.

Oilin lapsuuden tilanteet  kotona ja koulussa palauttavat mieleeni muistoja. Niissä löytyy samaa kuin Oililla. Meidän kotina oli maatalo, joten juuret on minullakin maalla. Meillä maatalo myytiin, tuli konkurssi, vanhemmat erosivat, oli sairautta monenlaista, lasten kannustus koulutukseen (meitä on kolme) oli aika vähäistä, mutta kävin Joensuun tyttölyseon alusta loppuun.

 Emännän ja isännän työt maalaistalossa rytmittyvät vuodenaikojen mukaan. Niinpä Oilin isän pääsy koulun kevätjuhliin tai äitienpäiville estyy, koska täytyy hoitaa peltotyöt ja valmistautua kevään  viljelyihin. Elämä maalla on kuitenkin perhekeskeistä, yhteen hiileen puhaltamista, yrittämistä. Uskonnollisuus ja muut perinteiset arvot tukevat Oilin perhettä. Lasten kouluttaminen on tärkeää verrattuna aiempiin sukupolviin ja heidän mahdollisuuksiinsa saada koulutusta.

Vahva Tampere-nostalgia nousi kyllä pintaan, kun kuvasit kaupunkiaOilin ja Joelin silmin. Se tuli minulle hyvin tutuksi 46 opiskelu- ja työvuoden aikana. Opintolaina oli pelastus – pääsin kuitenkin opiskelemaan – ja kieliä, ilman sen tarkempaa suunnitelmaa tulevasta ammatista. Tulin Tampereelle opiskelemaan v.1973. Joensuun jälkeen kaupunki vaikutti maalaistytöstä suurkaupungilta.

Kun jäin eläkkeelle opettajan työstä, kuljin bussilla ja jalan ja kävin niissä paikoissa, joihin en vielä ollut ennättänyt mennä. Olin myös Sampolan Tampereen historian luennoilla, joilla käsiteltiin vuosia 1917–1918 (mm. Tuomas Hoppu). Olihan Pohjanmaan ukkini ja myös mummini sukulaisia Kangasalan ja Kalevankankaan taisteluissa mukana valkoisten puolella. Historian harrastajana ymmärrän sekä valkoisten ja punaisten taustat, joten syyttely puolin tai toisin ei auta asiaa. Olosuhteet ja maailman tilanne olivat ankeat ja näköalattomat.  Linnunradassakin ihmiset ovat oman elinaikansa kuvia, heihin vaikuttavat heidän aikansa historian tapahtumat ja taustat, tässä maailmansota, joka oli tuonut isän paikkakunnalle ja jonka takia vielä 50-luvulla oli puutetta.

Sukujen ja esivanhempien taustojen selvittely on ollut myös minulle mieltä eheyttävää ja ymmärrystä lisäävää, koska siinä voi ynnäillä, miksi vanhemmat tai isovanhemmat toimivat niin kuin toimivat.  Sehän sinunkin kirjoissa on keskeistä ja siksi mielenkiintoista. Ja omalta kohdaltani edesmenneille anteeksiantaminen on helpompaa.

 Hauskaa kirjassa muuten oli myös Pohjanmaan murre. Niin tutulta kuulostavaa, koska äitini puhui pohjalaisittain sisartensa kanssa Joensuussa ja omaksui hitaammin savo-karjalaa.

Keskipohjalainen äitini ei kai koskaan oikein sopeutunut Pohjois-Karjalaan, vaikka siellä asui myös kaksi muuta sisarta perheineen. Äitini kuoli, kun oli ennättänyt olla muutaman vuoden eläkkeellä. Isän puoleinen mummini oli Etelä-Pohjanmaalta ja hänestä on sanottu samaa. Hänenkin oli vaikeaa sopeutua Karjalaan. Tulo sinne tapahtui mutkan kautta. Isän puoleinen ukkini ja eteläpohjalainen mummini tapasivat Yhdysvalloissa (Minnesota), mutta muuttivat muutaman vuoden jälkeen Pohjois-Karjalaan, maatilalle, joka on kotipaikkani. Karjalainen ukkini päätti lopulta päivänsä oman käden kautta. En tavannut heitä koskaan, koska synnyin sen verran myöhempään. Sen sijaan tapasin himankalaiset isovanhempani useamman kerran.

 Kirjaasi lukiessani ymmärsin näiden tietojen kautta hyvin Oilin isää Mattia, joka etsi omaa paikkaansa hänelle vieraalla paikkakunnalla. Myös äitiä, Toinia, joka joutui luopumaan omista haaveistaan muuttaa siskojensa tavoin kaupunkiin.

Tampere kirjailijoiden kaupunkina ja Joelin kotikaupunkina on yksi yhdistävä tekijä OIlin ja Joelin välillä. Valaisevia ovat myös nuo sinun mainitsemasi monet kirjailijoiden ja kirjojen nimet ja pohdiskelut aiheisiin liittyen. Mika Waltarin Suuri illusioni herättää tunteen nuoren opiskelijatytön mielessä siitä, ikään kuin kaksi aikakautta lomittuisi toisiinsa. Hän on matkalla Tampereelta Turkuun, kun aseman kaksi junaa lähtevät liikkeelle eri suuntiin. Ihmisyyttä – hyvää ja pahaa ihmisessä – joutuu pohtimaan syvältä Sofi Oksasen Puhdistus -kirjan myötä. Vierailu myöhemmin Joelin kanssa Valamon luostarissa muistuttaa rukouksen voimasta ja luonnon suuresta merkityksestä ihmisen elämässä. Arkkimandriitta Kristoforos Stavropoulos muistuttaa siitä ja myös kirjailija Pentti Saarikoski.

Palatakseni Evaan/Oiliin ja Joeliin. Hekin ovat jatkoa aiemmille sukupolville lapsineen, ja hekin pyrkivät rakentamaan jotakin kestävää. Oma ikä, oma historia ja moderni aika lataa paineita. Kuinka käykään heille jatkossa? 

Kirjoitin tässä omasta suvustani jotakin, ikään kuin taustaksi omalle lukemiselle, kun pohdiskelin Linnunrata-kirjan ihmisiä ja heidän aikakauttaan, sekä 50–60-lukua että 2000-luvun alkua.

 Minulla ei ole kirjallisuuskriitikon taitoja, mutta minusta kirjoituksesi on maanläheistä ja sujuvaa. Tekstin lomassa on  syvällistä pohdintaa ihmisenä elämisestä. Lukemisen arvoinen kirja.

Hyvää marraskuun loppua!

Terveisin Sinikka Salonen